Pillupalatsista…

Kun ostimme ensiasuntomme ja muutimme uuteen kotiin vuonna 2015, ajattelin sen olevan kotimme loppuelämäksemme. Kun vuokrasin itselleni toimitilan syksyllä 2019, ajattelin sen olevan tukikohtani vuosikymmeniksi.

Viime syksynä muutin perheeni kanssa uuteen kotiin. Miten saatoinkaan lähteä asunnosta, jonka olin mieltänyt loppuelämäni kodiksi ja jossa vieläpä olimme toivottaneet kuopuksemme tervetulleeksi tähän maailmaan. Uuden kodin ostopäätöksestä meni onneksi muutama kuukausi muuttoon ja ehdin sulatella asiaa – ymmärsin, että eivät ne kaikki muistot olleet niissä seinissä, ne olivat meissä ihmisissä ja meidän välisessä yhteydessä.

Kun alkuvuodesta kolmannen kerran tämän pandemian aikana mietin, katuisinko vuoden päästä jos jäisin toimitilaani, olin syksyisen muuttomme vuoksi jo päästänyt irti siitä ajatuksesta, että joidenkin seinien pitäisi olla loppuelämäksi. Reilussa kahdessa vuodessa minulle tärkeäksi tullut oma palatsini, keitaani, ei enää tuntunutkaan olevan ensisijaisesti siinä isossa näyteikkunassa, niissä seinissä, sillä kadulla.

Koronarajoitusten, taloyhtiön ikkunaremontin ja tilan kylmyyden vuoksi tuo keidas alkoi toisinaan tuntua myös riippakiveltä. Koska vietin suurimman osan ajasta tilassa yksin, mietin myös ympäristönäkökulmaa – oikeastiko on järkeä yksin hengailla 50-neliöisessä tilassa?

Vaikka koronatilanne näyttäisi taas hellittävän ja yhteiskunnan palaavaan hiljalleen normaaliin, totesin olevani kyllästynyt odottamaan. Siinä missä on toki iso riski pitää yhden hengen toimistotilaksi kallista toimitilaa, olisi myös iso riski isolla höngällä suunnitella kaikkea sitä, mihin tila parhaimmillaan taipuisi. Entä jos matto vedettäisiin taas jalkojen alta?

Niinpä tammikuun viimeisenä päivänä marssin vuokranantajanani toimivan taloyhtiön isännöintitoimistoon jättämään irtisanomisilmoituksen. Tämän kuun lopussa suljen Pillupalatsin oven viimeistä kertaa.

Palatsimaisia olosuhteita ei ole näköpiirissä, joten Pillupalatsikin jää vain muistoihin. Tulevaa työhuonetta kuvaa paremmin sana Pesä. Se on pienempi, 21-neliöinen huone itäpasilalaisessa toimistohotellissa. Ehkä vähän karumpi ympäristö sinänsä, mutta oman soppeni tuunaan ihanaksi pesäksi, jossa on hyvä ottaa vastaan asiakkaita, järjestää pienryhmiä, tehdä omia juoksevia toimistohommia ja vihdoin kirjoittaa kirjaa. Jätin juuri apurahahakemuksen esikoistietokirjaani varten ja sainpa rahaa tai en, aion tänä vuonna kontaktoida myös kustantajia.

Uskon siis, että tämä luopuminen lopulta mahdollistaa monia sellaisia asioita, joihin ei ole ollut mahdollisuutta niin ison kiinteän kulun vuoksi. On helpompi pitää pitkä kesäloma, heittäytyä kirjoittamaan ja tehdä lyhyempää työviikkoa, kun ei tarvitse joka päivä miettiä mistä vuokrarahat kerätään.

Ideaalitilanteessa Pillupalatsilla olisi pyörinyt vaikka mitä toimintaa kattamaan osan kuukausikuluista, mutta samalla kun omaa toimintaani rajoitettiin, loppui monelta potentiaaliselta tilankäyttäjältäkin työt. Jatkossa saan keskittyä omaan ydintyöhöni, eikä tarvitse leikkiä kiinteistömogulia etsimässä jatkuvasti uusia vuokralaisia.

Huhtikuun piti olla yksi iso läksiäisiloittelukuukausi Pillupalatsilla, mutta kaikkien kevään vastoinkäymisten jälkeen olen niin poikki, että tilukseni eivät saa ihan arvoistaan hyvästelyä. Olen kuitenkin pelkkänä korvana, jos sulle nousee jokin ihan must-idea, jota vielä haluaisit päästä toteuttamaan, joko vuokraamalla tilaa omaan käyttöösi tai tekemällä siellä jotain mun kanssa yhdessä.