Etuajo-oikeuksia

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Heippa Milla,

kiitos kirjeestä. Huomasin ärsyyntyväni muutamastakin asiasta ja lopulta ajattelin, että hyvä – mietin nimittäin kirjeenvaihtoilmoitusta laatiessani, että löytäisinkö kirjekaverin, jonka kanssa en olisi liian samanmielinen, vaikka turvallisuussyistä samoja perusarvoja jakaisimmekin. Olisihan se hieman tylsää aina vain mukailla ja myötäillä. Joten pitää varmaan kiittää!

Minusta meidän pitää voida käsitellä syrjiviä rakenteita ja syvään juurtuneesta naisvihasta kumpuavia ilmiöitä miettimättä miltä miehistä nyt tuntuu (tai muusta valtaa pitävästä ihmisryhmästä, jonka harjoittamaa sortoa tuodaan esiin). Ihan jo Laura Tähkävuoren kommenttiosioihin tekemä katsaus osoittaa ja tukee omaa havaintoani siitä, että tällaisista tutkimuksista pahastuvat juurikin he, jotka syyllistyvät mainittuun asiaan, mutta eivät välttämättä edes tajua sitä ja suostu uskomaan edes asiasta tehtyä tutkimusta. Kaikki eivät välttämättä siinäkään vaiheessa, kun MIEStutkija vahvistaa asian, josta naisilla on ensikäden kokemusta vuosikymmenten ajalta. Suosittelen muuten kirjaa Näkymättömät naiset.

Toki on myös se itseään korostava ja bare minimum -suorituksistaan ylpeilevä ihmisryhmä, joka muistaa kertoa omasta hyvätapaisuudestaan. Mutta tässä väistämistapauksessakin ne miehet, jotka oikeasti ymmärtävät ilmiön vakavuuden ja ovat ehkä samalla ”ne, jotka eivät törmäilisi kehenkään, vaan skannaavat ympäristöään ja pahoittelevat jos epähuomiossa osuvat” kuten kuvasit, eivät huutele erinomaisuudestaan missään, vaan lähtevät haastamaan vertaisiaan sukujuhlissa, työpaikoilla, saunan lauteilla ja harrastusporukoissa. Metoo-keskustelussa olemme jo vuosia joutuneet käyttämään disclaimeria eli vastuuvapauslauseketta ”ei kaikki miehet”, kun olemme kertoneet ja puhuneet miesten tekemästä seksuaaliväkivallasta ja häirinnästä. Minusta se kertoo miesten haluttomuudesta ottaa kollektiivista vastuuta sukupuolensa harjoittamasta pitkäjänteisestä syrjinnästä ja väkivallasta. Ei kaikki miehet, mutta jostain syystä juuri miehet.

Näihin epäkohtiin ei saada muutosta, jos pelätään syyttävää sormea. Se, että joku yksilö ei harjoita valta-asemansa väärinkäyttöä tai joku syrjittyyn ryhmään kuuluva yksilö ei henkilökohtaisessa elämässään kärsi asemastaan, ei tarkoita että voisi vain elellä iloisesti tyytyväisenä tilanteeseensa ja ettei epäkohtia olisi olemassa.

Minusta on vaarallista sanoa, että miesten vallankäytön kritisoimista kutsutaan miesvihaksi tai katkeruudeksi. Miehet pelkäävät, että heille nauretaan. Naiset pelkäävät, että heidät tapetaan. Tänä lauantaina osallistun muiden mukana naistenpäivän marssille. Toivottavasti meitä on tuhansia täyttämässä Helsingin kadut.

Mikään ei tapahdu tyhjiössä, vaan paljon tapahtuu ympäristön vaikutuksesta kuten kirjoititkin liittyen sukupuolistereotypioihin ja -rooleihin. Ja ihan varmasti paljon on sisäsyntyistä. Sukupuolikin on kuitenkin niin moniulotteinen asia, että olisi varmasti mahdotonta löytää se jokin yhteinen tekijä, joka saa lapsen intuitiivisesti kiinnostumaan esimerkiksi autoista tai nukeista. Niin kutsuttu biologinen sukupuolikin kun määrittyy ulkoisten ja sisäisten lisääntymiselinten lisäksi myös kromosomeista, hormoneista ja sukurauhasista. Moni ihminen yllättyisi ja jopa järkyttyisi, jos saisi tietää kuinka moninainen oma sukupuoli on ja on mielestäni tarkoituksenmukaista, että emme tällaisia yksilötasolla edes selvitä.

Minun olisi siis vaikea uskoa, että voitaisiin tunnistaa geenejä, jotka ohjaavat lasta tietynlaiseen leikkiin tai toimintaan. En tietenkään kiellä, etteikö olisi valtavasti poikia jotka pärisyttelevät auton ääniä vaikka välineenä olisi vain käpy tai tyttöjä, jotka hoivaavat ja huolehtivat, vaikka ihmismäistä nukkea ei olisikaan saatavilla. Tottakai isosta otannasta löytyy niitä, jotka vastaavat stereotypioita, mutta heidänkin kohdallaan kyse on yksilöllisistä mieltymyksistä. Emme varmasti myöskään ole tietoisia kaikista pienistäkin seikoista, joilla vaikutamme ihmisiin ympärillämme, myös kasvaviin ja kehittyviin lapsiin. Sukupuolitietoisinkaan aikuinen ei ole täysin vapaa ennakkoasenteista, -luuloista ja -oletuksista ja näiden ohjaamasta toiminnasta ja puheesta.

Täältä sukupuolibinäärin ulkopuolelta tällaisia asioita on tietenkin erityisen kiinnostavaa havannoida, koska ei missään määrin vastaa mitään niitä oletuksia ja odotuksia, joita ihmiset ovat minuun vuosikymmeniä kohdistaneet luullen tietävän mitä sukupuolta olen. Täysin odotuksista ja oletuksista vapaa en ole näin ei-binäärisenäkään. Uskon, että osasyy omaan sukupuoleen havahtumiseen vasta myöhemmällä iällä oli kapea käsitys siitä, miltä binäärin ulkopuolelle asettuvan ihmisen pitäisi näyttää ja miten pitäisi ilmentää itseään. On siis tarvetta hyvin kokonaisvaltaiseen sukupuolikäsitysten kyseenalaistamiseen.

Pohdit syrjäseudun autoilun jättäneitä naisia, jotka voivat olla melkoisessa pulassa, kun kuskin roolissa vuosikymmeniä toiminut puoliso menehtyy. Oma mummuni on aikanaan ajanut ajokortin, mutta unohtanut ajotaidon vuosien saatossa, sillä pappani istui aina kuskin penkille. Hyvällä sijainnilla ja kauramoottorilla kulkemiseen tottuneena ajotaidottomuus ei ole häntä haitannut pappani kuoleman jälkeen. Saatan muistaa väärin, mutta mahdollisesti myös pian 20 vuotta sitten kuollut mummini on nuorena ajanut ajokortin, mutta luopunut ajamisesta ukin tarttuessa rattiin rutiininomaisesti. Kerroit myös oman autoilusi jääneen vuosikausiksi tauolle niin kutsutun paremman kuskin takia, mutta olet taas aktivoitunut ajamaan.

Minullahan ei ole ajokorttia ollenkaan. Täysi-ikäisyyden lähestyessä asuin pienessä uusimaalaisessa kylässä, jossa ajotaidosta olisi ollut hyötyä. Isäni oli jo lainannut veljeltään autoon tarvittavat ajo-opetusvälineet, kun sitten 17-vuotiaana muutinkin lukion perässä Helsinkiin. Tuohon aikaan metro Itäkeskuksesta länteen kulki kolmen minuutin välein, joten ajatukset ajokortista oli hyvin pian pyyhitty pois mielestä enkä näe tarvetta ajokortille näin nelikymppisenäkään.

Olen myös vuosia nähnyt painajaisia siitä, kuinka olen joutunut rattiin ja aiheuttanut kaaosta ja vaaratilanteita. Ajatuskin liikenteeseen osallistumisesta autokuskin ominaisuudessa saa minut pakokauhun valtaan. Uskon sen liittyvän ADHD:hen. Se keskittyminen ja tarkkaavaisuus, jota autolla ajaessa vaaditaan, ja se vastuu myös muiden ihmisten liikenneturvallisuudesta ovat asioita, joiden kanssa en halua lähteä pelleilemään.

Vauhdista kyllä nautin ja aiheutan varmasti toisinaan todellisia vaaratilanteita itselleni, kun kurvailen täysillä fillarillani. Kun yli kymmenen vuotta sitten hankimme perheeseen laatikkopyörän ja koeajoimme naapureiden kolmipyöräistä kulkuneuvoa, oli aivan selvää että meille kotiutuisi kaksipyöräinen. Sillä pääsee kaahaamaan paremmin ja ajamaan kovaa myös käännöksissä. Tyydyttävintä on se, kun voi kruisailla kilometrikaupalla jäämättä jumiin liikennevaloihin. Baanaväylät Helsingissä mahdollistavat ihanan pitkiä pätkiä ilman turhauttavia pysähdyksiä.

Pyöräväylät ovat muutenkin viime vuosina parantuneet Helsingissä. Erityisen iloinen olen yksisuuntaisista kaistoista autotien ja kävelykaistan välissä, mutta moni ei ole vielä tottunut tähän uuteen liikennejärjestelyyn ja törmäänkin jatkuvasti ihmisiin, jotka pyöräilevät väärällä puolella katua. Ennen tällaisia pyöräteitä ajelin sujuvasti autojen seassa siellä missä pyöräily oli kiellettyä kevyenliikenteenväylällä. Ei sinne solahtaminen alun perin ollut mikään läpihuutojuttu ja edelleenkin risteyksissä panikoin väistämissääntöjä ja joudun pinnistelemään vasemman ja oikean kanssa. Mutta pyörällä tilan ottaminen autoväylillä on ollut todella voimaannuttavaa ja olen oppinut, että itsellenikin on turvallisempaa ajaa pokkana keskellä kaistaa kuin reunassa, jossa joku ärsyyntynyt kuski voi minut helpommin teilata kumoon.

Hyvä varhaisvuosista alkanut ja aikuistumiseen asti jatkuva liikennekasvatus varmasti auttaisi kaikkia huomioimaan toisensa paremmin liikenteessä. Aivan kuten seksuaalikasvatus lisää ymmärrystä siitä, kuinka tehdä niin oma kuin muidenkin olo hyväksi ja turvalliseksi ja huomioida omat ja muiden tarpeet. Aiemmassa kirjeessäsi kerroit pitäväsi seksuaalikasvatuksen sijaan sanasta seksuaalikunnioitus. Kunnioitus todella on yksi tärkeä osa sekä seksuaalikasvatusta että seksuaalisuutta. En kuitenkaan korvaisi sanalla seksuaalikasvatusta, mietin olisinko siinä tapauksessa itse seksuaalikunnioittaja tai seksuaalikunnioituttaja tai jotain sellaista. Kasvatus-sana kuvaa rooliamme hyvin – ohjaamme, neuvomme, opastamme, ihmettelemme ja kasvamme yhdessä, keskustelemme. Ja yksi tärkeistä sisällöistä seksuaalikasvatuksessa on kunnioitus ja seksuaalikasvattajan työotteen tulee olla kunnioittava.

Pidin viime viikolla kolme verkkoluentoa seksuaalikasvatuksesta ja laitoin myös ensimmäistä kertaa tallenteet myyntiin. Miten ihanaa olikaan päästä puhumaan aivan niistä perusasioista liittyen pienten lasten, alakouluikäisten ja teinien seksuaalikasvatukseen. Viime viikolla kirjoitin taas useita apurahahakemuksia ja kukaan ei varmasti ylläty, että monet kirjaprojektini liittyvät seksuaalikasvatukseen. Toivon lähivuosina voivani suositella myös omia kirjojani. Ei nimittäin aina ole kovin helppo antaa kirjavinkkejä, kun omassa mielessä on varsin korkeat standardit näiden asioiden käsittelyyn. Tuskinpa omat kirjanikaan tulevat olemaan täydellisiä ja olen aivan varma, että itsekin jo haluaisin tehdä muokkauksia siinä vaiheessa, kun kirjat saapuvat painosta.

Mainitsemasi Maailman tärkein kirja on jo monilla tavoin edistyksellinen opas varhaisnuorille ja nuorille, erityisesti pidän kuvituksen laajasta representaatiosta. Teksti on silti vielä varsin normittavaa. Kohuttu Respektiä sisältää paljon hyviä juttuja, vaikka onkin jo 15 vuotta vanha teos. Nimestään huolimatta siinä on hyödyllistä luettavaa ihan kaikille sukupuolille. Nyt puhutaan seksistä on kirja, jota olen itse lukenut pikkuserkkuni kanssa salaa heidän navetassaan. Siinä on edelleen paljon hyvää, vaikka toki myös omat ongelmallisuutensa. Se voi kuitenkin sopia jo nuoremmille koululaisille ja tietenkin aina suosittelen kasvattajia ensin lukemaan kirjan itse jotta voivat todeta, soveltuuko se tietylle lapselle. Mainitsemasi Hyvän olon seksi on itselleni vieras teos, mutta se näyttää löytyvän ihan lähikirjaston hyllystä, joten pitääpä perehtyä.

Ja onpa ihan mahtavaa kuulla, että olet hyödyntänyt kokoamaani kirjalistaa eskarityössä. Sitä on ollut ilo koota ja löytää listalle säännöllisesti myös uutta luettavaa. Nyt vain peukut pystyyn, että apurahajumalat olisivat suotuisia ja saisin listalle lähivuosina myös oman kirjani!

Tällä hetkellä tuntuu, että olen limbossa, jossa koskaan ei ole täydellinen hetki kirjoittaa. Joko puuttuu raha, jonka turvin kirjoittaa, tai jos rahaa olisi, niin todennäköisesti työtilanteesta johtuen, jolloin ajasta olisi pulaa. Apuraha antaisi tarvittavaa puskuria ja ihan varmasti myös kustannussopimus saisi liimattua perseeni penkkiin. Tarvitsen ulkopuolista painetta! Pidäthän siis peukkuja Milla, ja te kaikki muutkin, jotka tämän kirjeen luette tai kuuntelette.

Valoisaa maaliskuun alkua toivotellen

Anna-Riitta