Kysymysten äärellä

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Hei Milla,

voi kuinka toivoisin itsekin vielä tutkivani maailmaa ja kaikkea ympärillä tapahtuvaa lapsen silmillä, sillä jatkuvalla uteliaisuudella. Kysymykset vähenevät aikuisuuden myötä. Ainakin omalla kohdallani kyse on siitä, että usein hävettää kysyä jotain, koska ”kyllähän kaikkien nyt pitäisi tämä tietää”. Muiden kysymykset esimerkiksi ryhmätilanteissa ovat ihanaa rohkeutta, mutta jostain syystä omaa toimintaa tarkastelee kriittisemmin. Omasta toiminnastani huolimatta kannustan aina muita kysymään, kun pidän koulutuksia tai luentoja.

Ehkä voisi aloittaa kysymällä ihan vain hiljaa mielessään vastausta odottamatta, kun havaitsee jotain kiinnostavaa. Mietin mainitsemiasi krookuksia ja narsisseja, joita myös täällä Itä-Pasilassa on noussut esiin. Miten ihmeessä kukka osaa kasvaa juuri tietyn väriseksi? Miltäköhän tuntuu olla kevään merkki? Ovatko lähipuistikomme kukat jonkun ihmisen istuttamia, vai onko joku eläin levittänyt siemeniä? Vai vaativatko narsissit ja krookukset isomman sipulin istuttamisen?

Vaikka en ikinä saisi näihin tai vastaaviin kysymyksiin vastauksia, olen kuitenkin pysähtynyt niiden äärelle ja ollut hetken läsnä ihmettelevässä ja uteliaassa mielessä.

Lasten kysymysten äärelle voi olla puuduttavaa pysähtyä, kun niitä tulee jatkuvasti. Se on kuitenkin ihana tapa tutustua samalla sekä lapseen että ympäröivään maailmaan ja monesti oppii itsekin uutta. Nykyajan vanhemmille asiat on tehty helpoiksi, kun voi vain napata puhelimen kouraan ja etsiä tiedon hakukoneella.

Olen seksuaalikasvattajana usein miettinyt, miksi juuri vaikkapa lisääntymiseen liittyvät kysymykset koetaan niin vaikeina ja vaivaannuttavina. Itselleni on paljon kiperämpää vastata kysymyksiin epäoikeudenmukaisuudesta, aikuisten ihmisten huonosta käytöksestä, rikkaiden ahneudesta ja sodista. On hyvin yksinkertaista selittää sukusolujen yhdistymisestä ja alkion kiinnittymisestä, biologisista tosiasioista, mutta kuinka selittää joidenkin ihmisten kylmä itsekkyys ja pahantahtoisuus?

On kuitenkin yksi aihe, josta puhun mielelläni vaikkei siihen liity yksiselitteisiä vastauksia. Kuolema, kuoleminen ja se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kyllähän nämä keskustelut lasten kanssa ovat raastavia ja sydäntä särkeviä ja erityisesti se ikä, kun lapsi tajuaa oman kuolevaisuutensa. Ja vaikka kuoleman konsepti on itselle jo tuttu, yllätyn välillä itsekin siitä, että mummuni ei tosiaan tule koskaan näkemään millaiseksi lasteni elämä muotoutuu aikuisena ja minun lasteni tulee joskus järjestää minulle hautajaiset – ainakin kovasti toivon että järjestelyvastuu ei toteudu toiseen suuntaan.

Olin maanantaina ystäväni kanssa teatterissa. Väliajalla totesimme, että olemme molemmat nähneet kolme samaa kuolemaa sivuavaa tai käsittelevää esitystä. Yhdessä Teatteri Viiruksen Diptyk, saman viikon sisällä Ryhmäteatterin Se saattaa olla ihminen ja ystäväni ihan juuri Lilla Teaternin ohjelmistoon palanneen Katrinan, jonka itse näin jo vuosi sitten. Lisäksi kävimme viime vuonna katsomassa Heli Hyttisen esityksen itkuvirsistä. Eikä tämä tietenkään sattumaa ole, sillä kuoleman teemoista väitöskirjaa tekevä teologiystäväni tulee usein ensimmäisenä mieleeni, kun bongaan jonkun kuolemaa käsittelevän esityksen.

Diptyk oli todella erityinen enkä ihmettele, että esitys on loppuunmyyty loppukevääksi. En halunnut itse lukea siitä mitään arvioita tai kommentteja etukäteen, joten ymmärrän jos joku haluaa tässä vaiheessa jättää kirjeen kesken. Aion nimittäin kertoa jotain paljastuksia esityksestä.

Diptykistä erityisen teki asioiden tekeminen ja tapahtuminen todellisessa ajassa. Kahden tunnin aikana toki elettiin useammassa päivässä ja hetkessä, mutta mitä lähemmäksi kuolema tuli, sitä vähemmän tapahtumia ”kelattiin”. Vaivalloinen kulkeminen suihkuun pesulle. Hoitaja vaihtamassa vaippaa. Hätääntynyt kuoleva, joka saa hoitajalta rauhoittavan unilääkkeen. Seurasimme kuolemista niin sanotusti reaaliajassa.

Syntymä ja kuolema on yhteiskunnassamme siivottu sairaalan suljettujen ovien sisään eikä monilla ole kokemusta kuolinvuoteella olemisesta tai kuolleen ruumiin näkemisestä. Diptyk toi upealla tavalla draaman keinoin kuoleman todella lähelle.

Itse olen jo lapsena nähnyt kuolleita läheisiä ja kun pappani kuoli kolme vuotta sitten, oli itsestään selvää että kannustaisin myös omia lapsiani katsomaan hänen kuollutta ruumistaan. Meillä kuolemaan on suhtauduttu luonnollisesti varmasti osittain myös siksi, että äitini on pappi. Onkin ollut helpottavaa, että on ollut useampia aikuisia pohtimaan kuoleman kysymyksiä lasten kanssa.

Meillä puhutaan säännöllisesti kuolemaan liittyvistä toiveista – lapsenikin tietävät, että heidän enonsa hautajaisiin kaikkien pitää pukeutua iloisenvärisiin havaijinpaitoihin. Vaikka kuolema on rankka aihe, siihen voi liittyä myös paljon keveyttä ja huumoria. Itse näin viime viikolla TikTok-videon, jossa haudattava henkilö oli ennen kuolemaansa tehnyt äänitteen, joka soitettiin, kun arkku oli laskettu hautaan. Nauhalla hän huuteli arkun sisältä ja herätti saattoväessä hilpeyttä. Vainaja ei halunnut, että hänen haudallaan vain itkettäisiin. Samaisessa somekanavassa tuli aikanaan vastaan video, jossa syöpäsairaalle järjestettiin ennen hänen kuolemaansa juhla hänen elämälleen. Muutenkin ajattelen, että meidän tulisi saada kuulla muistopuheita itsestämme jo eläessämme.

Voisinkin tähän kirjeen loppuun antaa tehtävän kaikille kirjettä lukeville ja kuunteleville. Laadi muistopuhe jollekin itsellesi tärkeälle henkilölle ja lue se hänelle tai anna se hänen itsensä luettavaksi.

Seuraava kirjeeni tulee olemaan pieni matkapäiväkirja ensi viikon konserttimatkaltani Tukholmaan.

Mutta nyt,
piinaviikon terveisin

Anna-Riitta