Kirjoittajaidentiteetistä

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Heippa Milla,

nopeasti vierähtävät nämä viikot ja vasta nyt perjantaina ennätin käydä kurkkaamassa blogistasi uusinta kirjettä vastatakseni siihen, mutta en sitä löytänytkään enkä nyt ehdi alkaa kysellä kirjeen perään. Tämä on kuitenkin meidän ehdoillamme etenevä projekti ja joskus elämä tulee väliin tai asiat vain unohtuvat, ja mitään vakavaa ei silti tapahdu. Olen itse viime aikoina koheltanut ja säätänyt ihan todella paljon, jäänyt esimerkiksi jumiin polkupyörääni, ja minua onkin välillä tituleerattu käveleväksi katastrofiksi.

Sinänsä samaistun tuohon kuvaukseen, mutta olen alkanut pohtia useitakin arjessa kevyesti käytettyjä sanoja, joiden varsinainen merkitys on paljon raskaampi. Se, että minä ADHD:na sekoilen arjessani on varsin pientä ja harmitonta verrattuna esimerkiksi ilmastokatastrofiin. Pommiin nukkuminen ei tunnu kohtuulliselta ilmaisulta, kun Gazassa tuhannet ja tuhannet nukkuvat ja heräävät pommeihin. Tähän kauheuteen me myös Suomessa osallistumme verorahoillamme. Laki särmään -kansalaisaloite tarvitsee vielä kymmeniä tuhansia uusia allekirjoituksia, jotta se otettaisiin käsittelyyn. Meidän pitäisi ehdottomasti säädellä aseiden tuontia samoin kuin vientiä. Ostaessamme Israelilta Daavidin lingon tuemme palestiinalaisten murhaamista tuplasti – linkoa on testattu palestiinalaisten henkiä uhraten ja kauppasummalla Israel voi pommittaa lisää palestiinalaisia kuoliaiksi. Toivottavasti sinäkin olet jo käynyt allekirjoittamassa aloitteen ja me, jotka olemme sen jo tehneet, voimme muistuttaa asiasta omissa verkostoissamme, tehokkaimmin yksityisviesteillä.

Mainitsin aloitteesta myös viimeksi lähettämässäni seksuaalikasvatuksen uutiskirjeessä. Jotkut ehkä tästä syystä lopettivat uutiskirjeen tilaamisen. Minä joka tapauksessa en suostu vaikenemaan, ja jos minulla on lähes kolme tuhatta ihmistä tavoittava uutiskirje, niin todellakin käytän sen myötä saamani näkyvyyden. Jos se on jollekin liikaa, niin listalta tosiaan pääsee helposti pois nappia painamalla. Tietenkin toivon, että kukaan ei pidä kohtuuttomana toivetta lopettaa lasten kylmäverinen murhaaminen.

Kirjoittamisen yksi parhaita puolia on mahdollisuus ottaa kantaa. Olen vuosien varrella kirjoittanut useita mielipidekirjoituksia ja osa niistä on päätynyt julkaistavaksi asti. Toivon jonain päivänä kirjoittavani säännöllistä kolumnia johonkin lehteen. Ajattelen tämän kirjeenvaihdon olevan hyvää harjoitusta myös siihen. Kolumni on oltava valmiina aina tiettynä hetkenä vaikka inspiraatio ei olisikaan iskenyt. Kirjoittamisen käynnistäminen kuitenkin usein käynnistää myös ajattelun.

Pohdin helmikuussa kirjoittajaidentiteettiäni. Laadin niitä aiemmassa kirjeessä mainitsemiani apurahahakemuksia. Yhteen kirjallisuussäätiöön piti toimittaa ansioluettelo, joka sisältää julkaisuluettelon. Se tuntui hieman nöyryyttävältä tehtävältä ja mietin miten kukaan ikinä saa mitään projektia käyntiin, jos apurahojakin varten pitäisi olla näyttöä aiemmista teoksista.

Julkaisuluettelon sijaan päädyin hyvin tiiviisti avaamaan kirjoittajaidentiteettini muodostumista. Tämä kirje antaa mahdollisuuden kirjoittaa identiteettipohdintaa auki listaa laajemmin.

Kirjaimet ovat kiinnostaneet minua hyvin pienestä lähtien ja opin lukemaan ennen koulua. Meille tuli ensimmäinen tietokone vuonna 1988 ollessani 4-vuotias, Macintoshin niin kutsuttu linnunpönttö. Nostalginen kapistus, jonka toimittamista sorttiasemalle isäni on myöhemmin katunut. Raapustin kirjaimia myös paperille, mutta muistan näpytelleeni sanoja myös tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmaan. Minulla on mielikuva varsin kärsivällisistä vanhemmista, jotka jaksoivat hoksauttaa minua äänteiden ja kirjainten tunnistamisessa. Ensimmäiset kirjeeni, varsin lyhyet sellaiset, olen kirjoittanut ennen kouluikää. Ne oli osoitettu pihapiiristämme pois muuttaneelle lapselle, jota kaipasin.

Koulussa minusta tuli tarinankertoja heti ensimmäisellä luokalla. Kaikki ainevihkoni ovat edelleen tallessa, vaikka muista varsin pitkään nurkissa jemmaamistani koulukirjoista ja muistiinpanoista olen lopulta luopunut. Tekstin tuottaminen ei ala-asteella vaikuttanut olevan kovin haastavaa, sillä pisin ainekirjoitukseni oli lopulta kolme vihkoa pitkä. Näin jälkikäteen hieman säälin opettajaani, joka on lukenut varsin seikkaperäisen kuvauksen kuvitteellisesta matkasta Helsingistä Vladivostokiin. Hitaasta pintaa pitkin matkustamisesta nauttivana voisinkin lukea tuon tarinan pitkästä aikaa.

Sepitin ala-asteella myös paljon lauluja. Lyriikoita ei ole tallessa, sillä laulelin lähinnä kolmen kilometrin koulumatkallani, jota usein taivalsin yksin ja tylsistyneenä. Joskus harvoin ohi lenkkeilleet tai pyöräilevät ihmiset onnistuivat säikäyttämään minut. Sekä laulujen sanat että itse laulaminen tuntuivat kovin yksityiseltä asialta enkä olisi välittänyt jakaa niitä muiden kanssa.

Yläasteella aloin kirjoittaa lyriikoita muistiinkin. Viime kesänä kun paketoin työhuonettani muuttolaatikoihin, löysin kasan vanhoja muistikirjojani. En ollut muistanut, että yksi niistä sisälsi runsaasti biisiaihioita teinivuosilta. Pakko myöntää, että niitä oli erittäin kiusallista lukea. En siis ehkä olisi vielä valmis teinivuosien päiväkirjoihin? Ala-asteellakin yritin aloittaa päiväkirjaa, mutta lopulta rutinoiduin vasta  yläasteen aikoihin ja kirjoitin varsin säännöllisesti ja runsaasti joidenkin vuosien ajan. Noina vuosina kirjoitin myös valtavasti kirjeitä ja mietinkin, mistä se kaikki aika kirjoittamiseen löytyi?

Olin myös innokas näytelmäkirjailija ala-asteella. Pari vuotta vanhemman naapurini kanssa tuotimme useita esityksiä, jotka itse käsikirjoitimme, ohjasimme, näyttelimme, puvustimme ja lavastimme. Koulukontekstissa silti jostain syystä vältin kaikkea tällaista ja ilmaisu- ja radiokerhon sijaan valitsinkin valinnaisaineikseni muun muassa maa- ja metsätalouskerhon. Olen tätä hämmästellyt usein ja miettinyt, vaikuttiko valintaani diagnosoimattomat ADHD ja autismi ja epäonnistumisen pelko jossain itselle tärkeässä. No, ainakin voin sanoa lypsäneeni lehmää kerran elämässäni.

Yläasteella uskaltauduin valitsemaan ilmaisutaidon valinnaisaineeksi ja omien näytelmien kirjoittaminen työryhmän kanssa jatkui. Äidinkielessä nautin niin fiktiivisten tarinoiden, kirja-analyysien kuin ajankohtaisia aiheita pohtivien tekstien kirjoittamisesta.

Lukiossa oli mahdollisuus lähteä tuottamaan hyvin kokeilevaakin tekstiä. Valitsin laajan oppimäärän kirjallista ilmaisua ja kurssien vaihtelevat teemat ja kurssien sisällä vaihtelevat tehtävänannot auttoivat löytämään jonkinlaista omaa ääntä sen kaiken kokeilemisen myötä. Tunnistan tuon ajan teksteistä viehätystäni inhorealismiin ja siihen varmasti vaikutti paljon lukioiässä lukemani Kreeta Onkelin Ilonen talo.

Yliopisto-opinnot keskeyttivät kaiken luovan kirjoittamisen vuosikausiksi, mutta ulkomaille muuttamisen myötä blogit imaisivat minut mukaansa ja kirjoitin nollarin loppupuolella muutamaakin blogia usean vuoden ajan. Niistä siirryin pikkuhiljaa asiantuntijatekstien laatimiseen ja sitä kirjoittajuuteni pitkälti oli ollessani kolmekymppinen. Kolmekymppisenä aloin myös haaveilla tietokirjailijuudesta eikä tuo haave tietenkään ole mihinkään väistynyt. Pari vuotta sitten lähdin työväenopiston tanssi ja kirjoita -kurssille, joka alkoi herätellä taas vuosikausiksi unholaan painunutta luovaa kirjoittamista. Huomasin vuodattavani paperille lähinnä maailmantuskaani muiden kirjoittaessa mainioita tarina-aihioita, ja kuitenkin koen kurssitehtävien aukaisseen jotain lukkoja ja sanojen virtaavan nykyään vapaammin oli tyylilaji mikä tahansa.

Kirjoittajaidentiteettiä ei myöskään voi erottaa lukijaidentiteetistä. Lapsena olin varsinainen lukutoukka ja kaunokirjallisuuden ihanuus jäi opiskeluvuosina tenttikirjapinojen alle. Noin viisi vuotta sitten elvyttämäni lukemisen rutiini, ilo ja nautinto ovat vaikuttaneet valtavasti myös kirjoittamiseeni. Luen kirjoja lukuelämyksen lisäksi myös kirjoittajana ja teen havaintoja erilaisista ratkaisuista liittyen esimerkiksi juonen kuljettamiseen, kirjan rakenteeseen, henkilöhahmojen rakentamiseen, ajallisten kerrosten luomiseen ja kertojatyypin valintaan.

Nyt nelikymppisenä olen hurahtanut henkilökohtaisen esseen mahdollisuuksiin ja tietokirjailijuuden lisäksi haaveilen monipuolisesta kirjoittamisesta ja toivonkin tällä ikävuosikymmenellä julkaisevani myös esseitä ja nuorten romaaneja. Lisäksi olen huomannut, että elämäntilanteeni on saanut sisäisen lyyrikkoni heräilemään. Vaikeiden asioiden käsittely mahdollisimman kevyin rakentein on aiemminkin osoittautunut hyväksi keinoksi selkiyttää omia ajatuksia ja vuodattaa omia tuntoja sanoiksi.

Olisipa kiinnostava kuulla miten sinun kirjoittajaidentiteettisi on rakentunut.

Terveisin
Anna-Riitta