Pervoilua ja tofua

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Heippa Milla,

ja kiitos ekasta kirjeestäsi! Tässä mä istun maanantaina kirjoittamassa omaani, jonka julkaisupäivä on tänään ja jonka olin kuvitellut ajastavani heti aamulle. En ole sinänsä yllättynyt, sillä hoidan asiat usein parhaiten viime tipassa. Tai ylipäätään hoidan. Kävin tosin jo vähän luonnostelemassa kirjettä vesijuoksualtaassa.

Olen vuosikaudet kirjoittanut erityisesti kirjoja vesijuoksualtaassa, harmi vain ettei teksti suoraan siirry paperille. Nyt on vesijuoksustakin ollut taukoa, kun Yrjönkadun uimahalli on remontissa ja maauimalakautta saa odottaa. Mäkelänrinteen uimahalli on itselleni liian hälyisä kunnon ajatteluun ja kaipaan Yrjönkadun tunnelmaa. Tälle viikolle kuitenkin tuli tällainen perus ADHD:n liikuntahaaste. Loppuviikosta umpeutuu 20 kerran jumppakortti, jossa oli aamulla vielä kolme käyttökertaa jäljellä. Halusin tänään kuitenkin myös kuntosalille, joten ratkaisin yhtälön seuraavasti: kävin ensin kuntosalilla ja sieltä kävelin suoraan uimahallille ja ilmoittauduin vesijumppaan. Vesijumpan sijaan päädyinkin vesijuoksualtaaseen, kun tajusin ohjaajan olevan sama laihdutuspuheita viljelevä tyyppi, jonka toiminnasta olen jo pari kertaa antanut palautetta hänelle itselleen ja Urheiluhalleille. Ei tehnyt mieli mennä kokeilemaan, onko hän ottanut opikseen.

Päiväsauna on työnteon kannalta aina vähän riski raukean olon vuoksi, mutta minäpä ennakoin ja otin pitkästä aikaa ADHD-lääkkeet aamulla. Uskon saavani neljässä tunnissa tehtyä kiireellisimmät työtehtävät tämän kirjeen lisäksi. Juuri viime viikolla törmäsin somessa jakoon, johon mulla ei nyt tähän hätään tietenkään ole tarkempaa lähdettä enkä ole varma muistanko sen täysin oikein, mutta se vaikutti käyvän järkeen. Kahdeksan tunnin työpäivästä tietotyöläinen tekee tehokkaasti töitä jotain 2-3 tunnin väliltä. Aion siis jatkossakin käyttää työpäiviäni myös liikuntaan, lukemiseen ja päivälepoon.

No niin, se oli sellainen ADHD-tyypillinen johdanto, jolla saan kirjoittamisen käyntiin. Jotain muuta tekstiä editoidessani todennäköisesti poistaisin moisen rönsyn ja jaarittelun kokonaan, mutta tähän kirjeeseen se saa jäädä.

Sielunviljely on kyllä mainio sana ja muutenkin tykästyn usein vanhahtaviin ilmaisuihin, joita löytyy juurikin vaikka vanhoista kirjoista. Itsekin keräilen oman alani vanhaa kirjallisuutta. Eihän niistä moni kestä lähempää tarkastelua, mutta on kiinnostavaa tietää mistä tähän hetkeen on tultu ja miten puhe vaikkapa seksuaalisuudesta on muuttunut.

Kun vastasit kirjeenvaihtoilmoitukseeni, kerroit puutarhaharrastuksestasi. Viljelet siis sieluja ja kasveja. Se olikin seikka, joka lopulta sai minut päätymään sinuun, koska se selvästi poikkesi omista mielenkiinnonkohteistani. En tiedä saanko koskaan pakottavaa tarvetta upottaa sormeni multaan. Ajatuskin jostain istuttamisesta ja kukintoajan ennakoinnista tuo pintaan ahdistuksen – en ymmärrä mistään mitään enkä nytkään varmaan osaa käyttää oikeita termejä. Ajattelin, että ehkä voin oppia kirjeenvaihdon myötä jotain uutta vaikkei se johtaisikaan haaveeseen omasta viljelypalstasta. Ihmettelen kyllä aina ulkona vuodenkiertoa ja miten luonto keväisin herää. Nykyään siihen sisältyy myös huolta, kun ilmastonmuutoksen myötä asioita tapahtuu väärään aikaan.

Mutta kai minäkin jonkinlainen viljelijä olen. Toivon, että voisin saada työlläni ja ajatuksillani siemeniä itämään. Olen jo oppinut, että kaikki ihmiset eivät koskaan tule olemaan hedelmällistä maaperää, mutta joskus siemenet lähtevät itämään yllättävissäkin paikoissa enkä tule edes tietämään näistä kaikkia. Parhaimmillaan se kaikki lähtee versoamaan ympäriinsä ja hyvä maailmassa kasvaa.

Tässä kirjeessä haluaisin keskittyä kahteen mielessä pyörineeseen asiaan. Viime viikolla sai todella pinnistellä, ettei heti ala somessa avata sanaista arkkuaan liittyen pervoiluun ja tofuun. Kirjeen otsikkokin jo paljasti, että aion kirjoittaa siitä. Ensin kuitenkin haluan kirjoittaa ajatuksista, joita eräs lukemani kirja sai liikkeelle.

Olen tähän mennessä lukenut 14 kirjaa loppuun tämän vuoden aikana. Yksi niistä oli monta kuukautta hyllyssäni odottanut Ann-Helén Laestadiuksen Varkaus. Kirja sijoittuu Saamenmaalle Ruotsin puolella ja tarina perustuu tositapahtumiin. Minulla kesti tarttua kirjaan sen paksuuden vuoksi. 500-sivuinen kirja tuli kuitenkin lopulta luettua varsin vauhdilla, sillä se oli niin jännittävä. Jännitys syntyi omalla kohdallani kahdesta asiasta. Kirjassa rakennettiin jännitystä varsin perinteisin menetelmin luomalla tunnelmaa, joka sai kiirehtimään rivejä eteenpäin, jotta saisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja toteutuuko se pahin omaan mieleen hiipinyt skenaario. Toisenlainen jännitys aiheutti ahdistusta ei pelkästään kirjan tarinasta vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Vaikka tarina kertoo ruotsinsaamelaisista, ovat saamelaisten kamppailut yhteisiä valtionrajojen yli.

Tätä kirjaa lukiessa aloin ensi kertaa hahmottaa, että saamelaisten tilannehan vertautuu täysin lähisuhdeväkivaltaan. Saamelaiset joutuvat olemaan altavastaajina omilla maillaan. Heidän elinkeinotoimintaansa on hankaloitettu, heidän yhteyttä kieleensä ja kulttuuriinsa on terrorisoitu samanaikaisesti, kun heidän kulttuuriaan ja maitaan hyväksikäyttäen ja varastaen on rakennettu turismia, joka tuottaa hyötyä vain kolonialisteille. On siis aivan selvää, kuka on väkivallantekijä ja kuka uhri, mutta saamelaisia kaasuvalotetaan huolella. Eikä auta, vaikka saamelainen itse tietäisi asioiden oikean laidan, kun kaikille muille heistä luodaan mielikuvaa kiukuttelevasta ja riidanhaluisesta porukasta, jonka ei voi antaa päättää omista asioistaan. Ja sitten ne samat ihmiset, jotka päivittelevät ettei väkivaltaa kokenut ihminen lähtenyt suhteesta aiemmin, syövät kaltoinkohtelijan kädestä ja uskovat kaiken. Usko aina uhria, oli se sitten väkivaltaa parisuhteessaan kokenut yksilö tai kokonainen alkuperäiskansa.

Ann-Helén Laestadius kuvaa saamelaisten tuskaa ja surua, kun omaa olemassaoloaan saa jatkuvasti puolustella ja todistella joka välissä ja joka paikassa, ja silti tulee vain märkää rättiä naamaan. ”Ehkä jos ne olisi asiallisia ja esittäisivät asioitaan rauhanomaisesti” on näkemys, johon törmää usein. Sehän on klassinen esimerkki tone policingista ja eli äänensävyn valvomisesta. Ja kas, kun googlasin mikä olisi hyvä suomenkielinen ilmaus tone policingille, tuli vastaan Emmi Nuorgamin kolumni vuodelta 2021. Siinä hän kuvailee saamelaisten systemaattista vaientamista ja sen vaikutuksia saamelaisyhteisöön.

Sorretulle kansalle ja yksilölle esimeriksi viha, suru ja turhautuneisuus ovat täysin valideja tunteita eikä kenenkään pitäisi joutua tukahduttamaan niitä muiden mukavuuden nimissä. Harva muutos tässä yhteiskunnassa muutenkaan on syntynyt hyssyttelevän puheen seurauksena, vaan vastarintaa on tehty äänekkäästi sellaistenkin asioiden eteen, joita nyt pidämme itsestäänselvyytenä. Se, mitä voimme tehdä toisin, on tuohon vastarintaan liittyminen. Kuten Emmikin kolumnissaan kirjoittaa, on aktivismi saamelaisille eräänlainen pakko, jos haluaa yhteisön oikeuksien toteutuvan. Kuka muukaan heidän oikeuksiaan puolustaisi? On kuitenkin väärin, että yhteisö uupuu taistelussaan ja tämä koskee muitakin sorrettuja yhteisöjä. Tarvitaan liittolaisia turvaamaan yhteisön hyvinvointia ja itsemäärittelyoikeutta. Ei siksi, että he eivät itse osaisi, vaan koska ulkopuolelta joku taho koko ajan yrittää rikkoa rauhaa ja mahdollisuuksia näiden asioiden toteutumiseen. Täytyy kuunnella asianomaisia, auttaa heidän omaa ääntään kuuluviin ja aktiivisesti korjata ihmisten vinoutuneita käsityksiä.

Tällä viikollahan vietetään saamelaisten kansallispäivää. Lapseni koulussa on saamenkielistä opetusta, joten saamelaisuus on näkyvä osa koulun arkea ja tulevaa kansallispäivääkin lähdetään juhlimaan saamelaisartistin keikalle. Ilahduin myös viime vuonna kotiin tuodusta karttamonisteesta, jossa oli väritetty neljän valtion alueelle ulottuva Saamenmaa. Ihan tasavallan presidenttiä myöten monella suomalaisella kuitenkin edelleen on käsitys, että emme me mitään kolonialisteja ole olleet saatika että mieleen juolahtaisi, että olemme sitä edelleen. Toivottavasti tämä kartta kuuluu perusopetukseen muissakin Suomen kouluissa ja nuorempi sukupolvi voi herätä Suomen kolonialismiin jo pienestä pitäen. Toivon myös, että me kaikki opettelisimme Lapin sijaan puhumaan Saamenmaasta ja Perä-Pohjolasta. Sanoilla luodaan todellisuutta ja tämä on todella helppo ja maksuton keino tunnustaa saamelaiset ja heidän maansa.

Mitä muuta siellä peruskoulussa sitten pitäisi oppia ja omaksua? Perussuomalaisten mielestä ei ainakaan pervoilua eikä tofunsyöntiä. Samalla kun runsas meemitarjonta pervoilusta ja tofusta hiveli minussa jotain nystyrää, huomasin itsessäni myös turhautuneisuutta ja ärtyneisyyttä. Taas ne tekivät sen – siirtävät katseen pahuuksistaan heittämällä jotain populistista paskaa, joka kiinnittää kaikkien huomion. Tällä kertaa siirryimme yhdessä kauhistelemaan pervoilun ja tofun kieltämistä ja siitäkös persut nauttivat. Nyt oma väki tietää, että joku on jämäkästi tekemässä tälle wokehömpötykselle lopun, eikä kenenkään tarvitse tietää, millaisia huolestuttavia linjauksia puolue on aikeissa tehdä hallituspolitiikan lisäksi myös kunta- ja hyvinvointialuetasolla.

Näillä provosoivilla ulostuloillaan persut hämäävät meitä, jotta pitäisimme heitä vähän reppanoina urpoina, jotka eivät ymmärrä mistään mitään. Todellisuudessa he ovat hyvin laskelmoivia tyyppejä ja edistävät agendaansa strategisesti. Sama huolestuttava ilmiö koskee koko äärioikeistolaista liikehdintää Euroopassa ja ympäri maailman. Näille taholle konservatiiviset massikeisarit haluavat lahjoittaa rahaa, jolla sitten palkataan huippuammattilaisia miettimään, kuinka ujuttaa esimerkiksi fasismi yhteiskuntaan pikku hiljaa ja salakavalasti.

Ja kuitenkin – saa turhaantua, raivostua ja ärsyyntyä ja myös ilmaista se ääneen. En väitä, että olisi yksi oikea tapa toimia ja reagoida vastustaakseen äärioikeistolaista politiikkaa. Meemit, niiden tekeminen ja jakaminen, ovat mainio tapa käsitellä näitä helvetillisiä aikoja ja löytää ajatuksilleen kaikupohjaa someaalloilla. Ja kertoohan se paljon, että joillekin persujen dystooppinen maalailu pervoilusta ja tofusta kouluissa onkin silkkaa utopiaa. Voi kunpa olisikin vain se oma kupla, jossa pervoillaan ja syödään tofua.

Se mitä pidin oikeasti huolestuttavana reaktiona tähän persujen heittoon, oli pervoilun vertaaminen Wille Rydmanin puuhiin. Että hei, te kutsutte sateenkaariteemoista puhumista pervoiluksi vaikka oikeaa pervoilua on se, mitä ihan oma kansanedustajanne on tehnyt. Wille Rydman on seksuaalisesti häirinnyt ja ahdistellut nuoria ja käyttänyt valta-asemaansa väärin eikä edes ole osoittanut toiminnastaan katumusta. Groomaamisessa eli alaikäisten houkuttelussa seksuaalisiin tekoihin ei ole kyse pervoilusta vaan rikoksesta.

Ymmärrän myös hyvin, että pervo ja pervoilu ovat sanoja ja käsitteitä, joiden merkitys ei välttämättä ole kaikille selvää – osittain siksi, että sanaa on eri aikakausina valjastettu erilaisiin asioihin. Monen muun sanan tavoin sitä on yritetty käyttää häpäisemiseen, mutta asinaomaiset ovatkin ottaneet sanan omaan haltuunsa. Huoraa käytetään yleisesti haukkumasanana, mutta seksityöntekijät ovat omineet sanan itselleen yhtenä voimaantumisen välineenä. Queer on aikanaan kuvannut halventavalla tavalla homoseksuaaleja, mutta on nyt laajan sateenkaariyhteisön käyttämä ilmaisu itsestään. Pervolla on yritetty häpäistä ihmisiä, joilla on valtavirrasta poikkeavia seksuaalisia mieltymyksiä, joita on pidetty outoina tai vääränlaisina. Nykyään voi kuitenkin olla ylpeä pervo ja nauttia omasta ainutlaatuisesta seksuaalisuudestaan ja toteuttaa sitä kaikkien osapuolten suostumusta kunnioittaen ja lakia noudattaen.

Tässäpä oli oma viisipenniseni tähän aiheeseen, eikä suinkaan tyhjentävä sellainen. Tämä on taas hyvä mahdollisuus opetella sitä, että omien ajatusten ja mielipiteiden ei tarvitse olla viimeiseen asti viilattuja, vaan juuri nyt tuon keskusteluun tällaisia asioita ja ehkä myöhemmin on asiasta lisääkin sanottavaa.

Kolme tuntia vierähti tätä kirjettä laatiessa. Haikailit paperikirjeiden perään. Niissä on oma hohtonsa ja sellaisen saaminen riemastuttaa aina. Samalla tunnistan realiteetit. Tykkään kyllä tuottaa tekstiä paperille ja usein ihan tarvitsen kynää ja paperia asioiden ja ajatusten hahmottamiseen. Tässä projektissa se olisi kuitenkin liikaa aikaa vievä vaihe – ensin kirjoittaa kirje paperille ja sitten kirjoittaa se puhtaaksi koneelle. Joudun myös ajattelemaan rahaa. Yhden kirjeen lähettäminen maksaa jo 2,50 € ja eihän se sinänsä tällä tahdilla olisi vuodessa kuin n. 60 €, mutta viime vuonnakin alle kymppitonnin tienanneena joudun aika tarkkaan miettimään mihin raaskin euroja laittaa. Kirje ei myöskään välttämättä ehtisi perille ajoissa. Olen kyllä miettinyt, että kesälomalla voisin jossain laiturinnokassa raapustella myös ihan perinteisen kirjeen ja julkaista sen sitten loman jälkeen täällä blogissani. Kyselen osoitteesi perään ennen kuin jään kesälaitumille.

Terveisin
Anna-Riitta